Suru muuttaa muotoaan…

Tavallaan tämä kaikki kuuluu osaksi elämäkiertokulkua ja se on antanut suunnattomasti lohtua jatkaa eteenpäin. Se on kannustanut minua olemaan läsnä paljon enemmän omille vanhemmille. Sunnuntai iltana menimme ensimmäistä kertaa 15 vuoteen kotiin, jossa vastassa olivat vain vanhempani. Enään ei kuulunut tassunvilinää saati hyppyjä vasten jalkoja. Se romutti minut välittömästi, vaikka olin päättänyt olla vahva vanhempieni edessä. Tiedän heillä olevan päivittäin se pala kurkussa ja kyynel silmäkulmassa.

Screenshot_20170131-075746_01

Sofi oli kuitenkin kotona, uurnassa. En pystynyt ottamaan siitä kauniista olohuoneenpöydästä edes kuvaa, jossa oli paljon kukkia, kynttilöitä, Sofin kuva ja uurna. Muutaman tunnin aikana tuli muutama murtosekunnin verran ajatus ”missä Sofi on!?”.. Aika aika ja aika. Viikonloppu Lahdessa teki niin hyvää, kun kokoajan oli uusia juttuja, joista pölötettiin ja näin en kerennyt surra hetkeäkään.

Eniten minua harmittaa, kun huomaan surun muuttuvan kiukuksi. Olen suorastaan räjähdysherkkä läheisilleni. Miksi heille, jotka haluavat vain tukea ja kärsivät tästä tilanteesta yhtä paljon. Paha olo tuli potenssiin kaksi eilen, kun J kommentoi ”silloin kun porukas näkee meijät ne ei haluu, että kiukuttelet varsinkin kun tilanne on tää”. Niinpä miks suru muuttuu kiukuksi ja kukaan ei saa neuvoo tai ohjeistaa missään. Ajan kanssa tämäkin varmaan tasoittuu.. Pyydän julkisesti anteeksi vanhemmiltani ja Jonilta pikkumyyn kiukuista <3 Elämä jatkuu ja saan elää sitä uskomattomien ihmisten ympäröimänä.

kristaseuna

3 vastausta artikkeliin “Suru muuttaa muotoaan…”

  1. Kukaan ei saisi vähätellä toisen surua tai tapaa surra. Itse menetin kaksi vuotta sitten ensimmäisen koirani, jonka sain 12-vuotiaana ja tämä karvatassu oli seuranani lähes 12 vuotta! Tuska oli jotain niin kamalaa, että rehellisesti sanottuna edes isovanhempien menetys ei ole ottanut niin koville. Koira on niin vilpitön ja viaton luontokappale, tuntui kamalalta päästää se tuskistaan vaikka teki sille palveluksen. Tunsin pitkään kiukkua ja huonoa omaatuntoa siitä, miten pystyin päättämään toisen elämän loppumisesta!!? Tämä on kaunis runo, mikä itkettää joka ikinen kerta, mutta haluan sen tähän kirjoittaa ja lähettää lämpimiä ajatuksia sinne. 🙂

    ”Tänään on se päivä,
    kun minun matkani on kuljettu loppuun.
    Olen sairas ja voimani ovat ehtyneet,
    älä siis pyydä minua jaksamaan pidemmälle,
    vaan pidä minua sylissäsi
    ja kerro minulle kaikista yhteisistä vuosistamme.
    Silitä turkkiani niin kauan
    kunnes olen kulkenut rajan yli
    ja sydämeni on sammunut.
    Muistele minua mutta älä takerru minuun,
    vaan jatka eteenpäin.
    Kun aika koittaa, kohtaamme jälleen,
    emmekä eroa enää koskaan” <3

  2. Kiitos Jenna, runo on kaunis ja se sai kyyneleet silmiini muistelen rakasta karvatassuani ❤️ Suru muuttaa muotoaan, se on totta..

  3. En ole aikaisennin kommentoinut, mutta luen blogiasi. Otan osaa suruun ❤
    Jouduin eilen äkillisesti lopettamaan rakkaan koirani joku oli minulla yli 12 vuotta. Häneltä löytyi iso kasvain. Tuntuu todella pahalta ja vielä pahemmalta se, että olin 2 viikkoa reissussa ja ehdin viettämään koirani kanssa vain yhden päivän tämän jälkeen. Mietin vain teinkö oikean ratkaisun vaikka en halunnut, että koirani tulisi kärsimään.
    En pysty käsittämään, että koirani ei tule minua enää ovelle vastaan tai lähde minun kanssa lenkille. Koti tuntuu niin tyhjältä.

    Voimia sinne!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 6
Tykkää jutusta