Suru muuttaa muotoaan…

Tavallaan tämä kaikki kuuluu osaksi elämäkiertokulkua ja se on antanut suunnattomasti lohtua jatkaa eteenpäin. Se on kannustanut minua olemaan läsnä paljon enemmän omille vanhemmille. Sunnuntai iltana menimme ensimmäistä kertaa 15 vuoteen kotiin, jossa vastassa olivat vain vanhempani. Enään ei kuulunut tassunvilinää saati hyppyjä vasten jalkoja. Se romutti minut välittömästi, vaikka olin päättänyt olla vahva vanhempieni edessä. Tiedän heillä olevan päivittäin se pala kurkussa ja kyynel silmäkulmassa.

Screenshot_20170131-075746_01

Sofi oli kuitenkin kotona, uurnassa. En pystynyt ottamaan siitä kauniista olohuoneenpöydästä edes kuvaa, jossa oli paljon kukkia, kynttilöitä, Sofin kuva ja uurna. Muutaman tunnin aikana tuli muutama murtosekunnin verran ajatus ”missä Sofi on!?”.. Aika aika ja aika. Viikonloppu Lahdessa teki niin hyvää, kun kokoajan oli uusia juttuja, joista pölötettiin ja näin en kerennyt surra hetkeäkään.

Eniten minua harmittaa, kun huomaan surun muuttuvan kiukuksi. Olen suorastaan räjähdysherkkä läheisilleni. Miksi heille, jotka haluavat vain tukea ja kärsivät tästä tilanteesta yhtä paljon. Paha olo tuli potenssiin kaksi eilen, kun J kommentoi ”silloin kun porukas näkee meijät ne ei haluu, että kiukuttelet varsinkin kun tilanne on tää”. Niinpä miks suru muuttuu kiukuksi ja kukaan ei saa neuvoo tai ohjeistaa missään. Ajan kanssa tämäkin varmaan tasoittuu.. Pyydän julkisesti anteeksi vanhemmiltani ja Jonilta pikkumyyn kiukuista <3 Elämä jatkuu ja saan elää sitä uskomattomien ihmisten ympäröimänä.